Käytettyjen vaatteiden myymiseen on nykyään enemmän vaihtoehtoja kuin koskaan. Vaatteet voi viedä perinteiselle kirpputorille, myydä itse verkossa tai antaa myyntipalvelun hoidettavaksi. Lopputulos voi näyttää samalta – vaate vaihtaa omistajaa ja myyjä saa siitä rahaa – mutta tapa päästä siihen on jokaisessa vaihtoehdossa hyvin erilainen.
Eroja on siinä, kuinka paljon myyjä tekee itse, kuinka paljon aikaa myymiseen kuluu ja lopulta myös siinä, millainen osa vaatteen hinnasta päätyy myyjälle.
Kirppari on käytettyjen vaatteiden kaupan vanha tuttu. Tavarat hinnoitellaan, viedään myyntiin ja parhaassa tapauksessa haetaan myöhemmin takaisin huomattavasti kevyemmän tavarakassin kanssa.
Perinteinen kirppis elää edelleen vahvana, mutta sen rinnalle on syntynyt toisenlainen second hand -myymälöiden maailma. Rajaa ei voi vetää tarkasti: molemmissa myydään käytettyjä vaatteita, ja second hand -liikettäkin voi aivan hyvin kutsua kirpputoriksi. Silti keskustan kuratoitu second hand -myymälä tuntuu jo eri asialta kuin suuri itsepalvelukirpputori, jonka rekeiltä voi tehdä muutaman euron löytöjä.
Ero näkyy myös hinnoissa, eikä sattumalta. Käytetyn vaatteen ympärille voidaan tehdä enemmän tai vähemmän työtä. Kun joku valikoi tuotteet, rakentaa houkuttelevan valikoiman ja ylläpitää myymälää hyvällä liikepaikalla, myös käytetystä vaatteesta tulee entistä enemmän tavallisen vähittäiskaupan kaltainen tuote.
Kirpputorien väliin mahtuu tietysti kaikkea mahdollista. Itsepalvelukirppiksellä myyjä tekee suuren osan työstä itse ja maksaa tyypillisesti pöytävuokraa tai provisiota. Myyntitilipalvelussa vaatelaatikon voi jättää muiden hoidettavaksi. Joissakin second hand -liikkeissä kauppias taas ostaa kiinnostavat vaatteet suoraan omaan valikoimaansa.
Vanha kirpputorin lupaus ei silti ole kadonnut mihinkään: itselle tarpeeton tavara saa uuden elämän, myyjä saa rahaa ja joku toinen voi tehdä löydön.
Myyntipalvelu lähestyy samaa asiaa toisesta suunnasta. Sen sijaan, että ihmiselle tarjotaan paikka, jossa hän voi myydä vaatteensa, palvelulle annetaan vaatteet myytäväksi.
Ero kuulostaa pieneltä, mutta muuttaa käytännössä koko työnjaon. Myyjän ei tarvitse kuvata jokaista vaatetta, miettiä hintoja, kirjoittaa ilmoituksia, seurata myyntiä, vastata ostajille tai pakata yksittäisiä tilauksia. Hän luopuu osasta myyntihintaa vastineeksi siitä, ettei hänen tarvitse tehdä itse myymiseen kuuluvaa työtä.
Tällainen malli ei ole sinänsä uusi. Uutta on se, kuinka tehokkaasti käytettyjen vaatteiden kaltaisia keskenään erilaisia ja verrattain edullisia tuotteita voidaan nykyään käsitellä.
Vaatekaapissa hyödynnämme esimerkiksi tekoälyä ja automaatiota myyntiprosessin taustalla. Vielä muutama vuosi sitten moni nyt automatisoitavissa oleva työvaihe olisi vaatinut ihmisen tekemään saman asian uudelleen jokaisen tuotteen kohdalla. Kun pieniä työvaiheita voidaan nopeuttaa ja yhdistää toisiinsa, myös itse palvelusta voidaan rakentaa toisenlainen.
Yksityismyyjän näkökulmasta vastaavaa koneistoa ei ole edes järkevää rakentaa. Jos kaapissa on kymmenen myytävää vaatetta, tehokkain ratkaisu ei ole kehittää kymmenen vaatteen käsittelyyn täydellistä tuotantoprosessia.
Myyntipalvelun idea onkin tavallaan nurinkurinen: myyjän ei tarvitse opetella paremmaksi myyjäksi. Palvelun täytyy opetella paremmaksi myymään.
Tällä on tietysti hintansa. Itse myymällä myyntihinnan voi pitää lähes kokonaan itsellään, kun taas myyntipalvelu veloittaa tekemästään työstä. Siksi muutaman arvokkaan tuotteen myyminen itse voi olla hyvinkin järkevää. Kun myytäviä vaatteita on kokonainen vaatekaappi, laskelmaan ilmestyy rahan lisäksi toinenkin valuutta: oma aika.
Kuluttajien välinen nettikauppa on yksi käytetyn tavaran kaupan hienoimmista kehitysaskelista. Ilmoituspalvelut toivat ensin ostajat ja myyjät yhteen, älypuhelimet tekivät ilmoittamisesta helppoa ja myöhemmin maksaminen sekä toimitukset rakennettiin osaksi alustoja.
Nykyään omasta vaatekaapista voi tavoittaa valtavan määrän mahdollisia ostajia käytännössä kotisohvalta.
Aluksi kokemus voi tuntua lähes taianomaiselta. Otat kuvan käyttämättömäksi jääneestä takista, laitat sen myyntiin ja pian joku haluaa maksaa siitä rahaa. Tavara, joka hetki sitten vain vei kaapissa tilaa, muuttui euroiksi.
Sitten myyt toisen. Ja kolmannen.
Vähitellen huomaa, mitä kaikkea tuon yksinkertaisen tapahtuman ympärillä oikeastaan tekee. Vaatteet kuvataan ja mitataan. Hintoja vertaillaan ja ilmoituksia kirjoitetaan. Ostajien kysymyksiin vastataan, tarjouksia arvioidaan ja myymättä jääneiden tuotteiden hintoja säädetään. Kun kauppa syntyy, etsitään pakkaus, pakataan tuote ja viedään lähetys matkaan. Jos jokin menee pieleen, asia selvitetään.
Kuherruskuukauden jälkeen vaatteiden nettimyynti voi alkaa tuntua siltä, mitä se osittain onkin: työltä.
Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Yksityismyyjä ei ole laiska tai huono myyjä, jos kymmenennen paketin vieminen automaattiin ei enää tunnu yhtä hauskalta kuin ensimmäisen. Hänen toimintaansa ei yksinkertaisesti ole optimoitu vaatteiden myymiseen – eikä tietenkään pidäkään olla.
Yrityksessä tuotteita voidaan kuvata sitä varten rakennetulla kuvauspisteellä. Kymmenet tilaukset voidaan pakata samalla kertaa. Pakkausmateriaalia ei tarvitse etsiä kaapista, tuotteilla on varastopaikat ja järjestelmä voi hoitaa suuren osan toistuvasta tiedosta automaattisesti.
Yksityismyyjä tekee samat asiat muun elämänsä lomassa. Myytävät vaatteet ovat siellä, missä kotona sattuu olemaan tilaa, kuvat otetaan siellä missä valo sattuu olemaan hyvä ja yksi paketti viedään automaattiin silloin, kun muilta menoilta ehditään.
Yritys voidaan rakentaa myymistä varten. Ihmistä ei.
Juuri siksi itse myymisessä on kiinnostava ristiriita. Alustat ovat tehneet yksityishenkilölle mahdolliseksi jotain, mikä olisi vielä joitakin vuosikymmeniä sitten ollut käytännössä pienen kauppiaan toimintaa. Markkinapaikka, maksaminen, ostajat ja logistiikka kulkevat taskussa.
Mutta teknologia ei ole poistanut kaikkea työtä. Se on myös siirtänyt suuren osan kaupankäynnin työstä kuluttajan tehtäväksi.
Tämä ei tee nettimyynnistä huonoa vaihtoehtoa. Jos aikaa ja kiinnostusta löytyy, itse myymällä saa hallita hinnoittelua ja kauppoja alusta loppuun, ja myyntihinnasta jää lähtökohtaisesti suurempi osa itselle. Monelle myös itse myyminen ja ostajien löytäminen on aidosti mukavaa.
Ehkä olemme kuitenkin vasta pääsemässä yli nettikirpputorien kuherruskuukaudesta. Kun mahdollisuus myydä kenelle tahansa lähes mistä tahansa ei enää itsessään tunnu uudelta, näkyviin tulee myös kaikki se työ, jonka helppokäyttöinen sovellus jättää edelleen ihmiselle.
Ja kaiken keskellä on alusta. Se ei ole aivan kauppa, mutta ei myöskään enää pelkkä ilmoitustaulu. Se pitää kevyesti kiinni narusta, jonka toisessa päässä on ostaja ja toisessa myyjä – kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä, joiden pitäisi saada yksi käytetty vaate vaihtamaan omistajaa.
Kun kaikki toimii, narua tuskin huomaa. Kun jokin menee pieleen, sen olemassaolo muuttuu yhtäkkiä hyvin näkyväksi.
Yhtä parasta myyntipaikkaa ei ole, koska vaihtoehdoissa vaihdetaan käytännössä rahaa, aikaa ja vaivannäköä keskenään.
Jos itse myyminen kiinnostaa ja myytäviä tuotteita on vähän, verkossa pääsee suoraan suuren ostajajoukon eteen ja myyntihinnasta jää mahdollisimman suuri osa itselle. Kirpputori toimii etenkin silloin, kun tavaraa on paljon ja sen haluaa saada kerralla fyysisesti myyntiin. Myyntipalvelu puolestaan sopii tilanteeseen, jossa vaatteilla on jälleenmyyntiarvoa, mutta niiden myymisestä ei halua itselleen uutta harrastusta tai sivutyötä.
Lopulta kysymys ei siis ole vain siitä, missä käytetyt vaatteet myydään.
Yhtä olennainen kysymys on: kuka ne myy?
Comments
-
-
Donna Poole
Lorem ipsum dolor sit amet, viris omittam ius ea, pri ne vocent feugait mea dissentiet, mel at offendit ex his perfecto voluptatibus eius semper.
-
Mark Willson
Lorem ipsum dolor sit amet, viris omittam ius ea, pri ne vocent feugait dissentiet, mel at offendit perfecto voluptatibus. Eius semper ex his, sint clita eruditi nam ut. Vix eu possit imperdiet efficiantur eu oratio.